Täytän pian 35-vuotta, enkä ole elämäni aikana kuin ajoittain kokenut olevani rakastettu ja tärkeä. Siispä varaudu, kirjoitukseni on varmasti paikoin hyvinkin synkkää ja toivotonta. Olen tälläkin hetkellä parisuhteessa, avoliitossa, mutta en koe olevani millään tavalla merkityksellinen, tärkeä tai rakastettu kumppanilleni. En tiedä, onko syy minussa vai hänessä vai meissä molemmissa. Joka tapauksessa on raskasta ja tuskallista lähes koko elämänsä kokea olevansa ei-rakastettu, ei-välitetty ja merkityksetön toiselle/toisille. Voinette kuvitella tunteen.

Toki olen tässäkin suhteessa joskus tuntenut olevani rakastettu, enhän olisi koskaan päätynyt edes suhteeseen, jos näin ei olisi ollut. Mutta kahden vuoden suhteessa en alkukuukausien jälkeen ole tuntenut itseäni rakastetuksi kuin parin kuukauden ajan kahdessa eri jaksossa. Tätä lukiessa monelle varmasti tulee lukuisia kertoja mieleen, miksen eroa ja etsi kumppania, kenen kanssa elämä tuntuisi hyvältä. Niin, sanopa muuta. Sitähän minäkin mietin. Miksi?

Olen ollut lyhyissä ja pitkissä suhteissa sekä elänyt yksin. Elämä voi olla joillekin helppoa. Minulle se ei sitä ole. Olisi niin ihanaa saavuttaa elämässään jotakin merkityksellistä, nauttia elämästä ja hyvistä ihmissuhteista, saada nauttia siitä, että olisi aikaa ja energiaa panostaa asiohin, joihin kokee intohimoa. Tehdä jotakin merkityksellistä - muiden ja itsen hyväksi. Olisi ihminen, jolle olisi tärkeä ja johon voisi itse turvautua ja luottaa. Kenen kanssa voisi jakaa elämänsä ja joka haluaisi jakaa elämäänsä kanssani. Kaikki on kuitenkin päinvastoin kuin toivoisin. Päin vastoin, mitä olen aina toivonut.  Miten ihmeessä tämä on mahdollista?